Tutkijaäiti Stanfordissa
Postdoc-tutkija-perheenäidin näyttöön perustuvia (N=1) kokemuksia työskentelystä Stanfordin huippuyliopistossa, elämästä Piilaaksossa ja työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä.
Tuesday, June 5, 2018
Postdoc-tutkijaksi ulkomaille - mistä rahoitus?
Acatiimi haastatteli minua juttuun, jossa käsitellään ulkomaille lähtevien postdoc-tutkijoiden säätiörahoituksen merkitystä.
Juttu on luettavissa täällä.
Saturday, June 24, 2017
Postdoctoral research during pediatric residency
Postdoc jakso ulkomailla on ohi, ja olen palannut Suomeen lastentautien erikoistumisen pariin. Tutkimustyö jatkuu siinä ohella. Alla linkki Pediatric Research Center -sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseeni, joka koskee postdoccaamisesta erikoistumisen ohella.
Postdoctoral research during pediatric residency
Postdoctoral research during pediatric residency
Tuesday, October 25, 2016
Byrokratiasta, maalaisjärjestä ja sääntöjen noudattamisesta
Matkustin taannoin
paikallisbussilla San Franciscon lahden yli kohteena BART juna-asema.
Ruuhka-ajan ulkopuolella bussissa oli väljää ja hyväntuulinen kuski jutteli
sisään tuleville asiakkaille niitä näitä. Eräällä pysäkillä sisään oli tulossa
mies, joka ovella totesi että ette taida hyväksyä tätä lippua ja kääntyi jo lähteäkseen. Hänellä oli toisen
liikennöitsijän bussikortti. Kuski kuitenkin pyysi saada nähdä korttia, ja
kysyi mieheltä että juna-asemalleko olet menossa. Mies nyökkäsi ja kuski totesi
että kyytiin vaan.
Vastaavasti
Disneyland-bussissa meidän seitsenhenkinen seurue pääsi kyytiin ilmaiseksi, kun
kuskilla ei ollut sopivaa vaihtorahaa tarjoamallemme setelille.
Caltrain-junassa tarkistetaan lippuja säännöllisesti, ja liputta matkustavat
passitetaan ulos ostamaan lippu (jos haluavat jatkaa matkaa). En ole kertaakaan
nähnyt että konduktöörit olisivat sakottaneet liputta matkustavia.
Toimintatavasta
voi olla montaa mieltä. Mutta jonkinmoinen kontrasti on havaittavissa kun
uutisista saa lukea, että Suomessa alaikäisiä on heitetty junasta ulos koska
kännykkälipun näyttö ei onnistu puhelimen akun ollessa tyhjä.
Tämänkaltaiseen maalaisjärkisyyteen
ja ystävällisyyteen törmää täällä usein. Ihmiset ovat avuliaita ja monessa
tilanteessa säännöistä voidaan poiketa jos ne eivät aiheuta kenellekään isoa
harmia. Toisaalta täältä löytyy kyllä omia byrokratian kukkasia, joista
klassisimmat erimerkit ovat ajokortteja myöntävä viranomainen DMV ja
Sosiaaliturvatoimisto. Näiden kanssa asioidessa kannattaa varata aikaa useampi
tunti. Yhden asian hoitamiseen liittyy vähintään kahdella, joskus jopa viidellä
luukulla jonottelu. Lisäksi saman asian toimittamisen vaadittavat dokumentit
ovat kokemukseni mukaan virkailijasta (ja hänen mielialastaan) riippuvaisia.
Usein palvelun
laatu riippuu omasta valmistautuneisuudesta. Jos on selvittänyt hyvin vaaditut
dokumentit ja on prosessien kanssa kartalla, myös asiakaspalvelu on
ystävällistä. Toisaalta jos menee toimistoon Hoomoilasena, saa usein hieman
nihkeämmän kohtelun.
Yliopistomaailma
on myöskin monelta osin varsin byrokraattinen. Olen saanut täyttää erilaisia
nettilomakkeita kyllästymiseen saakka. Kurssiosallistumisia ja lupia seurataan
sähköisesti. Älypuhelimeni ja kannettava tietokoneeni piti rekisteröidä ja
niiden tietoturvavaatimukset piti
päivittää yliopiston vaatimukset täyttäviksi ennen kuin voin käyttää niitä
yliopiston verkossa, tai edes lukea niillä yliopiston sähköpostia.
Aloittaessani
Stanfordissa minun tuli suorittaa useampi laboratoriotyöturvallisuuteen ja
tietoturvaan liittyvä online-kurssi tentteineen. Osa kursseista täytyy uusia
vuosittain. Mikäli tentin jättää tekemättä, siitä tulee viikoittain
sähköpostimuistutus koventuvine ukaaseineen kunnes asia on hoidettu. Jos ukaaseista huolimatta mitään ei tapahdu, yliopiston
hallinnoimien apurahojen käyttö estetään kunnes tentit on tehty.
Apurahojakaan ei yleensä
voi hakea hetken päähänpistosta. Suurin osa apurahahakemuksista kulkee
yliopiston hallinnon, RMG:n (Research Management Group) kautta. Varsinaisen
apurahahakemuksen lisäksi täytetään RMG:n online-hakemus tarkkoine
budjetteineen yliopiston omaan nettisovellukseen viimeistään viisi päivää ennen
apurahahaun umpeutumista. RMG:n työntekijät tarkistavat että hakemuksen
muotoseikat ovat kohdillaan, ja lähettävät hakemuksen rahoittajalle. Mikäli
rahaa onnistuu saamaan, RMG hallinnoi sen kulutusta, ja varmistaa että käyttö
vastaa budjetoitua. Rahan epäilyttävästä käytöstä joutuu RMG:n hampaisiin.
Epäilyttävää käytöstä on mm. se, että apurahan käyttää kokonaisuudessaan
apurahakauden ensimmäisen tai viimeisen neljänneksen aikana.
Täällä on myös
tarkkaan säädelty kuka saa hakea rahoitusta yliopiston nimissä. Itse hain
paikallista apurahaa tutkimusmateriaaleja varten, ja minun piti hankkia
tiedekunnalta ”PI Waiver” joka antoi
minulle postdoccina (jolla siis ei ole PI eli Principal Investigator
-oikeuksia) poikkeusluvan tehdä hakemus. Pelkästään tämä prosessi vei kolme
viikkoa, eli apurahahakuihin tulee valmistautua huolella useiden kuukausien
ajan.
Apurahoja
myöntävät säätiöt seuraavat tutkimuksen edistymistä tarkasti. Viisi kuukautta
sen jälkeen kun edellä mainittu apurahakauteni alkoi, sain säätiöltä
täytettäväksi kaavakkeen, jossa selvitin tutkimukseni edistymistä ja apurahojen
käyttöä. Pari viikkoa kaavakkeen palautuksen jälkeen säätiön edustaja lähetti
minulle kannustavan sähköpostin, jossa kävi läpi tuloksiani ja toivotti
menestystä jatkoon. Oli ilahduttavaa saada konkreettinen osoitus siitä että
joku oikeasti oli lukenut raporttini.
Stanfordin
eettisen toimikunnan (täällä IRB eli Institutional Review Board)
hakemusprosessi sujuu mutkattomasti ja nopeasti. IRB hakemukset tehdään
Stanfordissa sähköisesti. Hakemusten käsittely tapahtuu varsin nopeasti,
muutamassa viikossa. Asiaa käsittelevä henkilö pyytää hakijalta tarvittaessa
hakemukseen liittyviä täydennys- ja korjaustietoja jo ennen toimikunnan
kokousta, eli yleensä toimikunta saa käsiteltäväksi hyvin valmistellun ja jo
esitarkastetun hakemuksen, ja näin ollen useimmat hakemukset menevät nopeasti
läpi sellaisenaan. IRB prosessi on Stanfordissa virtaviivainen ja läpinäkyvä,
eikä sitä varten tarvitse tulostaa paperin paperia.
Etenkin alussa byrokratian määrä turhautti ja näännytti. On kuitenkin ymmärrettävää, että Stanfordin kokoisessa laitoksessa asioiden hoitaminen keskitetysti ja usein myös automatisoidusti on tehokkaampaa ja takaa toimintojen yhtenäiset vaatimukset ja huolellisen dokumentoinnin. Työturvallisuus on toki sekin erittäin tärkeä asia, ja etenkin potilastietoja käsitellessä myös tietoturvallisuus.
Etenkin alussa byrokratian määrä turhautti ja näännytti. On kuitenkin ymmärrettävää, että Stanfordin kokoisessa laitoksessa asioiden hoitaminen keskitetysti ja usein myös automatisoidusti on tehokkaampaa ja takaa toimintojen yhtenäiset vaatimukset ja huolellisen dokumentoinnin. Työturvallisuus on toki sekin erittäin tärkeä asia, ja etenkin potilastietoja käsitellessä myös tietoturvallisuus.
Sunday, September 25, 2016
Stanfordin kesä - Sydän- ja verisuonikirurgiaa lukiolaisille
Stanfordissa on
kesän jälkeen palattu normaaliarkeen. Kampus ei kyllä kesälläkään hiljentynyt,
sillä siellä järjestetään koulujen loma-aikaan mitä moninaisempia kursseja. Tänä vuonna erityistä suosiota saavutti
neuroscience camp, johon tuli lukioikäisiä osallistujia ympäri maata. Mainitsemisen
arvoinen on myös kolmen viikon mittainen sydän- ja verisuonikirurgian harjoittelukurssi lukio- ja collegeopiskelijoille. Kyseinen noin 7 000 dollaria
maksava kurssi on suunnattu thoraxkirurgin ammatista haaveileville
koululaisille, jotka eivät vielä opiskele lääketiedettä. Stanford Graduate School of Business puolestaan järjestää jopa yli 60 000 dollaria maksavia johtajuusaiheisia koulutuksia urallaan jo pidemmälle
edenneille liike-elämän edustajille. Nämä ovat vain muutama esimerkki yliopiston
laajasta kesäkoulutustarjonnasta.
Stanfordissa
tutkimus etenee kesäaikaan kuten ennenkin. Kesä-elokuussa labroissa pyörii jopa
enemmän porukkaa, kun sadat high school -oppilaat tulevat tutustumaan
akateemiseen maailmaan palkattomien summer internship -jaksojen muodossa.
Yleensä näille harjoittelijoille on keksitty pienimuotoinen labran toimialaan
kuuluva tutkimusongelma, jonka he pyrkivät ratkaisemaan kesän aikana. Moni on
jo päättänyt tuossa kohtaa tulevan opiskelualansa ja he hakevat harjoittelusta
vahvistusta college-hakemukseensa.
USA:n
työssäkäyvillä on lomia tunnetusti paljon vähemmän kuin Suomessa, ja niitä
pidetään yleensä korkeintaan viikko kerrallaan. Koulujen loma-aikaan edellä
mainitut Summer campit ovat ratkaisu kesäloma-aikojen lastenhoito-ongelmaan. Leirejä
järjestetään paitsi yliopiston, myös harrastuskerhojen ja yksityisten tahojen
toimesta. Näiden yleensä viikon kestävien päiväsaikaan toteutettavien leirien
teemoja voivat olla esimerkiksi joku urheilulaji, kuten voimistelu,
maastopyöräily tai uinti. Kulttuurikoulut järjestävät musiikki- ja
taideleirejä. Wilderness-leirillä pääsee tutustumaan retkeilyyn,
eläintenhoitoon tai meribiologiaan. Ohjelmoinnista kiinnostuneet lapset (jopa
5-vuotiaasta alkaen) voivat osallistua teknologia- tai koodausleireille.
Ilmiöllä on myös
kyseenalaisia seurauksia. Kunnianhimoisimmat vanhemmat lähettävät lapsensa
leirille jossa käydään seuraavan kouluvuoden matematiikan opinnot läpi, näin
lapsi pääsee muuta luokkaa edelle opinnoissaan. Aivan halvasta lastenhoidosta
ei myöskään ole kyse, leirit maksavat useita satoja dollareita/viikko. Lisäksi
leirit tuntuvat aiheuttavan melkoista painetta perheissä. Kun naapurin Kalle
tai Liisa pääsee viidelle hienolta kuulostavalle leirille, pyritään omalle
lapselle tarjoamaan sama mahdollisuus – maksoi mitä maksoi.
Tuntuu siltä,
että kunnianhimoisten piilaaksolaisten perheissä myös kesä pyritään käyttämään
lasten tietojen ja taitojen kartuttamiseen ja varsinainen lomailu jää vähemmälle.
Toisaalta usein lapset kokevat leirit hauskoina, ja nuoret pääsevät innostavalla
tavalla tutustumaan erilaisiin harrastuksiin, tieteenaloihin ja
työympäristöihin jo ennen opiskelu-uran aloittamista.
Ilokseni huomasin
että menneenä kesänä myös Suomessa järjestettiin koodaus- ja tiedeleirejä
paitsi yksityisten toimijoiden, myös ainakin Helsingin yliopiston Luma-keskuksen
puolesta. Ehkä meillä Suomessakin voisi olla hieman laajempi tarjonta tiede- ja
teknologiakursseja lapsille ja nuorille kesäloma-aikaan. Kyllä minä olisin
innosta hihkuen mennyt viikon kestävälle meribiologia- tai avaruusaiheiselle
kesäleirille lapsena, jos sellaiseen olisi ollut mahdollisuus. Kunhan osan
lomasta olisin saanut viettää kaverien kanssa ilman akateemisia agendoja.
Stanfordin kampuksella on eloa myös heinäkuisena arki iltana.
Main Quadilla on turisteja melkein aina...
ja urheilukentät ovat myös ahkerassa käytössä.
Myös viljelylaatikoista kerätään satoa läpi kesän.
Monday, May 16, 2016
Amerikkalaisen työpäivän pituudesta - Case Stanford
Tekevätkö amerikkalaiset oikeasti niin pitkiä työpäiviä kun puhutaan? Entä tekevätkö he tehokkaasti
töitä?
Tähän teemaan päädytään usein kun
keskustelen töistäni täällä vierailevien suomalaisten kanssa. Riippuu
tilanteesta, lienee oikea vastaus molempiin kysymyksiin. Kerron omista
havainnoistani.
Lääkäreiden työtä
seuratessani voin sanoa että vastaus on kyllä ja kyllä. Etenkin erikoistuvien
lääkäreiden päivät ovat täällä pitkiä. Työpäivä alkaa yleensä viimeistään seitsemältä
aamulla ja päättyy seitsemän tai kahdeksan maissa illalla. Iltaisin kotona
vielä tarkistetaan potilasasiakirjamerkintöjen oikeellisuus omalta kotikoneelta
ennen nukkumaanmenoa (kyllä, potilastietoihin pääsee käsiksi omalta
koneelta suojatun yhteyden kautta). Lounas syödään usein tietokoneen äärellä. Kahvitaukoja
ei tunneta. Arkitöiden päälle tulee vielä päivystykset.
Taannoin
miespuolinen tutkijaprofessorikollegani valitteli että hänen 1- ja 3-vuotiaat
lapsensa eivät ole nähneet lastentauteihin erikoistuvaa äitiään koko viikkoon.
Äiti lähtee töihin ennen kuin lapset heräävät ja palaa töistä vasta kun lapset
on peitelty nukkumaan.
Operatiivisen
alan edustajilla (=kirurgit) tilanne voi olla vielä kimurantimpi. Erikoistuvat
lääkärit ovat yleensä vastuussa etupäivystyksistä ja joskus suppealle
erikoisalalle erikoistuu vain yksi lääkäri kerrallaan. Se tarkoittaa sitä että
kyseinen lääkäri on päivystysvastuussa koko sen vuoden kun hän erikoistuu.
24/7. Usein yli 12-tuntisiksi venyvien päivätöiden lisäksi hän siis on
jatkuvasti puhelimen päässä, kiertää joka lauantai ja sunnuntai osaston, ja
tarvittaessa ajaa sairaalaan tekemään päivystysleikkaukset keskellä yötä tai
viikonloppuna.
Eräs kyseisessä
elämänvaiheessa oleva lääkäri jonka tunnen (kyse ei siis ole
urbaanilegendasta), kertoi että sai kyllä yhden viikonlopun vapaaksi kun meni
tekemään erikoislääkäritenttiä usean tuhannen kilometrin päähän. Ystävällinen
erikoislääkäri oli tuurannut häntä ne kaksi päivää.
Järjen kanssa
tällä työtahdilla ei tietysti ole mitään tekemistä. Mutta jos täällä haluaa
erikoislääkäriksi, ei auta kuin sopeutua tilanteeseen. Ja yhtäkkiä oma
lastentauteihin erikoistuvan lääkärin työ Suomessa tuntuu varsin helpolta
nakilta, vaikka on sekin kai aika päivystyspainotteista suomalaisessa
mittakaavassa.
No entä sitten
tutkijat? Tekevätkö hekin paljon töitä?
Ryhmäämme liittyi hiljattain kardiologiaan erikoistuva lääkäri, jonka tähtäimenä on
MD tutkinnon lisäksi PhD tutkinto. Hän totesi että vuoden loppuun asti hän voi
tehdä tutkimustyötä ainoastaan öisin ja päivystysten jälkeisinä vapaapäivinä,
mutta sitten kun saa erikoislääkärin paperit, asia helpottuu. Perehdytys
meinasi muodostua hieman ongelmalliseksi, mutta se saatiin järjestettyä näiden
mainituiden päivystysvapaiden aikana. Ja tämä lääkäri todellakin viettää öitään
labrassa.
Omassa labrassani
em. poikkeusta lukuun ottamatta tutkijat eivät kuitenkaan tee töitä kellon
ympäri – ainakaan työpaikalla. Itse olen aamuihminen ja olen käytännössä aina
ensimmäisenä paikalla aloittaessani työpäivän seitsemän ja kahdeksan välillä. Muut
valuvat paikalle yleensä yhdeksän maissa tai sen jälkeen. Itse lähden töistä
yleensä puoli viiden pintaan ja olen yleensä ensimmäinen joka lähtee. Sen
sijaan moni lapseton graduate student tuntuu usein viettävän iltansa labrassa.
Me, joilla on lapsia, vietämme varmasti vähemmän aikaa laboratoriossa. Mutta
kyllä sitä itse kukin usein tekee jonkun tunnin töitä kotona aamulla ennen lasten heräämistä tai illalla
lasten mentyä nukkumaan.
Työnkuvaamme kuuluu myös laboratoriokokeet, jotka vaativat labrassa käyntiä päivittäin, myös
viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Tätä pidetään selviönä, eikä kenellekään tule
mieleen mutista asiasta tai vaatia tuplapalkkoja. Se kuuluu työn luonteeseen,
eikä työtunteja lasketa.
Onko työnteko
sitten tehokasta?
Kyllä täällä esimerkiksi
sosiaalisessa mediassa käydään myös ”työajalla”, ja työkavereiden kanssa
keskustellaan myös muista kun työasioista. Juju on kuitenkin siinä että tulosta
saadaan aikaiseksi, ja ihmiset tekevät töitä positiivisella innolla ja
motivoituneina. Kuten aikaisemmassa blogissani kirjoitin, töitä tehdään ja
yhteistyöprojektit edistyvät Slack-palvelun välityksellä usein myös iltaisin ja
viikonloppuisin, eikä se tunnu olevan kenellekään ongelma.
Runsasta
työntekoa myös ihannoidaan, ja toisaalta
laiskuutta (mitä se sitten onkaan) paheksutaan. Osallistuessani erääseen
johtamisaiheiseen koulutukseen, kurssin Egyptistä kotoisin oleva vetäjä kertoi
että aloittaessaan Stanfordilla hän kutsui tapaamiaan uusia ihmisiä kanssaan
lounaalle. Hän kertoi että usein hänen kutsuaan ihmeteltiin, eihän täällä
kuulemma ole tapana lounastaa kollegoiden kanssa. Luennoitsija vakuutti meille useampaan kertaan että hän piti näitä lounaita työntekona, sillä niiden tarkoituksena oli
verkostoituminen. Eräs kurssille osallistuva, hieman hengästyneen ja hätäisen
oloinen endokrinologi kertoi että hän pitää tällaisia lounastaukoja ehkä jopa
hieman paheksuttavina. Hänellä itsellään kun on tapana nauttia amerikkalaiseen
tapaan lounas tietokoneen äärellä töitä tehden.
Rikoin kommenttia
seuranneen hiljaisuuden kertomalla, miten tapaamme täällä suomalaisella
postdoc-porukalla silloin tällöin, ja lounastamme ihan vaan sosiaalisissa
merkeissä. Kurssilla oleva australialainen postdoc peukutti, muut olivat kohteliaasti
hiljaa.
Paikallisissa
teknologiayrityksissä työskentelevät puhuvat siitä, miten Piilaaksossa töihin
suhtaudutaan suurella intohimolla. Saman havainnon ovat tehneet useat täällä
yritysvierailuilla käyneet suomalaiset. He kertovat että tapaamansa
asiantuntijat ovat huomattavan innostuneita asiastaan ja ylpeitä
työpaikoistaan. Myös yliopistomaailmassa törmää samaan intohimoon. Kun jotain
tehdään, se tehdään huolella. Ja kollegoita autetaan vaikka aika on kortilla.
Minulta
pyydettiin hiljattain lyhyttä esittelyvideota itsestäni. ”Ihan sellainen
kännykällä kuvattu riittää” sain ohjeeksi. Vloggaamista harrastava graduate
student –työkaverini kun kuuli asiasta tokaisi että vielä mitä, ethän sinä voi
kännykällä kuvattua juttua julkaista. Hän halusi auttaa ja ehdotti että seuraavana
iltana käyttäisimme pari tuntia kuvauksiin. Niin teimme, ja vielä kyseisenä
iltana hän pykäsi kasaan hienon videon. Tuloksena oli ammattimainen kolmen minuutin pätkä taustamusiikkeineen.
Mistä tämä motivaatio, innostus ja auttamishalu sitten kumpuaa? Kasvatuksella ja paikallisella menestystä ihannoivalla arvomaailmalla on varmasti vaikutusta asiaan. On myös totta, että ympäristö jossa työskentelen on poikkeuksellinen, eikä varmasti edusta poikkileikkausta tästä maasta. Mutta valittajat ja työhönsä kyllästyneet loistavat kyllä poissaolollaan minun työpaikallani. Pohdin usein, että onkohan täällä ihmiset tehneet useammin oikean alavalinnan?
Mistä tämä motivaatio, innostus ja auttamishalu sitten kumpuaa? Kasvatuksella ja paikallisella menestystä ihannoivalla arvomaailmalla on varmasti vaikutusta asiaan. On myös totta, että ympäristö jossa työskentelen on poikkeuksellinen, eikä varmasti edusta poikkileikkausta tästä maasta. Mutta valittajat ja työhönsä kyllästyneet loistavat kyllä poissaolollaan minun työpaikallani. Pohdin usein, että onkohan täällä ihmiset tehneet useammin oikean alavalinnan?
Thursday, April 28, 2016
Nobel-luennoitsijoita, pipetointia ja äänijoogaa
Amerikassa kaikki
on tunnetusti suurta. Sama pätee Stanfordin yliopistoon, joka listataan vuosi
toisensa jälkeen maailman parhaiden yliopistojen joukkoon.
Stanfordin kampus
on pinta-alaltaan yksi USA:n suurimmista. Yliopistolla on oma bussiverkosto,
jolla pääsee kampuksen ääripäiden lisäksi Palo Alton juna-asemalle ja läheiseen
ostoskeskukseen. Suuri osa opiskelijoista liikkuu kampuksella tosin pyörillään.
Turvallisuudesta pitää huolta yliopiston oma poliisi, Stanford Police. Ei liene
tarpeen mainita että Stanford on yksi maailman rikkaimmista yliopistoista.
Minkälaista on
työskennellä suuressa huippuyliopistossa?
Pipetointi tai
koodaus ei työnä juuri eroa oli sitten Suomessa tai Stanfordissa. Tutkijan
perustyö on siis hyvin samanlaista molemmissa maissa. Vaikka toimitaan vakavaraisessa
yliopistossa, kunkin tutkimusryhmän on jatkuvasti pystyttävä perustelemaan tutkimuksensa
tarpeellisuus ja haettava omat apurahansa. Kilpailu rahoituksesta on kovaa,
Stanfordissa vähemmän kokeneet tutkijat ovat nobelistien kanssa samalla lähtöviivalla.
Tuloksia on saatava aikaan ja niitä on julkaistava.
Tutkimusta
tehdään täällä suurella intohimolla työntunteja laskematta. Merkittävät
tulokset pyritään julkaisemaan nopealla aikataululla, ja artikkeleita
työstetään joukolla vaikka viikonloppuisin. Ryhmämme sisäinen kommunikointi
tapahtuu Slack-palvelun välityksellä, ja sinne tipahtelee tasaiseen tahtiin
viestejä vuorokaudenajasta riippumatta. Merkittävä osa labramme jäsenistä on
aktiivisia twiittaajia, sosiaalisesta mediasta haetaan näkyvyyttä sekä itselle
että tutkimusryhmälle.
Stanfordissa kannustetaan
tutkimusryhmien väliseen yhteistyöhön. Esimerkiksi naapurilaboratoriossa olevan
magneettikuvauslaitteen lainaus onnistuu poikkeuksetta, kunhan asiasta sovitaan
etukäteen ja lainaaminen ei häiritse laboratorion omaa toimintaa. Tutkijat
suhtautuvat myös erittäin myönteisesti tietotaitonsa jakamiseen. Joskus apua
pyytäessä naapurilabran kollega on tarjoutunut tekemään kokeen puolestani. Toki
auttava osapuolikin tästä hyötyy saadessaan nimensä useampaan julkaisuun. Win-win!
Suuressa
yliopistossa myös kurssitarjonta on laaja-alaista. Esimerkiksi itseilmaisun
kehittämiseen panostetaan paljon. Postdoceille on tarjolla useita erilaisia
esiintymiskursseja improvisaatioteatterista oikeaa äänenkäyttötekniikkaa kehittävään
Vocal Yoga -workshoppiin. Äidinkielenään muuta kuin englantia puhuvat voivat hioa
kielitaitoaan Accent reduction -kurssilla.
Mikäli kokee
epävarmuutta lähestyvän kongressiesitelmän sisällön tai esitysmateriaalin
suhteen, puhetta voi harjoitella tiedementorien kanssa. Jos toisaalta oma
esiintyminen ja maneerit kaipaavat kiillotusta, teatteritaiteen puolelta löytyy
kouluttajia joilta saa apua. Nämä palvelut on sähköpostiyhteydenoton päässä ympäri vuoden, lyhyelläkin varoitusajalla ja veloituksetta.
Stanfordissa etenkin yhdysvaltalaisten esiintymistaidot ovat lähes poikkeuksetta huipputasoa.
Esiintymistaitoihin panostetaan preschoolista lähtien, läpi peruskoulun, ja
osaamista ylläpidetään ja kehitetään edelleen yliopistossa järjestettävien
kurssien sekä säännöllisten esiintymisten avulla. Tutkimustuloksia esitetään oman
laboratorion kokouksissa useamman kerran vuodessa, ja näiden esitysten
laatimiseen käytetään paljon aikaa.
Yhdysvaltalaista
yliopistokulttuuria kuvaakin mielestäni erinomaisesti se, että oli kyseessä
esiintyminen, tapaaminen, kokous tai koulutus, kaikkeen on aina valmistauduttu
huolellisesti. Vastapuolen aikaa kunnioitetaan, ja osallistujat tuntuvat
tekevän kaikkensa jottei kukaan paikalle raahautuneista kokisi aikansa menevän
hukkaan.
Tiedemaailman julkkisten esiintyminen Stanfordissa on arkipäivää. Berkeleyn yliopiston
professori Jennifer Doudna, yksi CRISPR/CAS9 geenieditointiteknologian sankareista,
oli hiljattain kertomassa täällä urastaan ja tutkimuksestaan. Tutkimusrahoitusseminaarissa
saimme ohjeita apurahahakemuksen laatimiseen vuoden 2013 Nobel palkinnon
saajalta Michael Levitt’ltä. Levitt toki kertoi kokemuksen syvällä rintaäänellä
enemmänkin mitä ei kannata tehdä jos haluaa apurahoja. Hän oli rahoituksen
puutteessa ajamassa laboratoriotaan alas, kunnes Tukholmasta saapuneen öisen
puhelun käynnistämien tapahtumien seurauksena rahahanat taas aukesivat.
Ja käy täällä
julkisuuden henkilöitä myös tiedemaailman ulkopuolelta. Presidentti Obama oli
Stanfordissa viime vuonna Cybersecurity Summit -tapahtumassa, ja kesäkuussa hän
tekee paluun osallistuakseen Stanfordissa järjestettävään Global
Entrepreneurship -kokoukseen.
Stanfordin
kaltaisessa huippuyliopistossa ongelmaksi saattaa muodostua se, että mahtava
luento- ja opetustarjonta vie liikaa aikaa oman tutkimuksen edistämiseltä.
Toisaalta täällä työskentelevät tutkijakollegani ovat pääsääntöisesti
huomattavan kunnianhimoisia, ja tulokset vakuuttavia. Uskonkin heidän nyppivän rusinat pullasta mitä tulee houkuttelevaan koulutustarjontaan. Onneksi myös oma tutkimustyöni näyttää tuottavan tulosta niin, että kotiintuomisina on hienojen kokemusten lisäksi oma tutkimusprojekti, ja toivottavasti tulevaisuudessa ura itsenäisenä tutkijana.
Ja rehellisyyden
nimissä, ei Jennifer Doudnan kaltaisten supertähtien esiintyminen ei ole aivan
arkipäivää Stanfordissakaan, sillä kyseinen esiintyminen oli kuulemma sovittu 2
vuotta sitten.
Stanford tarjoaa bussikyydit...
ja fillarinkorjausvälineet.
Wednesday, April 27, 2016
Tutkijaäiti Stanfordissa
Reilu vuosi sitten
pakkasimme matkalaukkumme ja muutimme mieheni sekä kolmen lapsemme kanssa työni
perässä USA:han. Aloitin alkuvuodesta 2015 kahden vuoden
postdoc-tutkimusrupeaman Piilaakson ytimessä, Stanfordin yliopistossa.
Kutsun Stanfordin
tutkimusprojektiani lempeästi neljänneksi lapsekseni. Kipinän tutkimusprojektiini
sain kaksosia odottaessani, jolloin valtavaa vauhtia kasvava mahani esti
suhteellisen aikaisilta raskausviikoilta kliinisen työn lääkärinä. Aivoni
raksuttivat kuitenkin entiseen tapaansa, ja identtisten kaksosten odottaminen
vei väistämättä ajatukset genetiikan ihmeelliseen maailmaan. Idea synnynnäisten
sydänvikojen genetiikan tutkimisesta sai alkunsa.
Kaksosten ollessa
viiden kuukauden ikäisiä sain tutkimusideani paperille, tai paremminkin
koneelle, ja otin yhteyttä Stanfordiin
postdoc-tutkijapaikan toivossa. Siitä lähtikin kertaheitolla iso pyörä
pyörimään ja puolentoista vuoden kuluttua löysin itseni ja perheeni Piilaaksosta
Kaliforniasta. Ensimmäinen vuosi Stanfordissa meni kuin siivillä, ja nyt olen
päässyt sen verran perille paikallisista kuvioista että jaan kokemuksiani
blogin muodossa.
Blogin
kirjoittaminen on käynyt mielessä kerran jos toisenkin, täällä ei ainakaan
aiheista ole pulaa. Päätin ryhtyä
tuumasta toimeen useastakin syystä.
Ensinnäkin
minulta kysytään usein miten täällä sujuu, ja tunnen huonoa omatuntoa siitä
että vastaukseni ovat olleet usein lyhyitä ja hätäisiä. Blogin kirjoittaminen
tarjoaa toivottavasti kattavampia vastauksia.
Toivon myös että
kokemukseni Stanfordista kantautuvat Suomessa akateemisen tutkimuksen parissa työskentelevien
korviin, on avartavaa saada tietää miten asioita tehdään toisaalla.
Viimeisen
motivaatiopotkun sain Kauppalehdessä julkaistusta artikkelista, jossa
pohdittiin syitä suomalaisten naisten vähäiselle mielenkiinnolle lähteä ulkomaille työn
perässä. Uskon että artikkelista syntynyttä mielenkiintoista keskustelua on
syytä jatkaa, ja haluan kantaa korteni kekoon omia kokemuksiani jakamalla.
Subscribe to:
Posts (Atom)