Matkustin taannoin
paikallisbussilla San Franciscon lahden yli kohteena BART juna-asema.
Ruuhka-ajan ulkopuolella bussissa oli väljää ja hyväntuulinen kuski jutteli
sisään tuleville asiakkaille niitä näitä. Eräällä pysäkillä sisään oli tulossa
mies, joka ovella totesi että ette taida hyväksyä tätä lippua ja kääntyi jo lähteäkseen. Hänellä oli toisen
liikennöitsijän bussikortti. Kuski kuitenkin pyysi saada nähdä korttia, ja
kysyi mieheltä että juna-asemalleko olet menossa. Mies nyökkäsi ja kuski totesi
että kyytiin vaan.
Vastaavasti
Disneyland-bussissa meidän seitsenhenkinen seurue pääsi kyytiin ilmaiseksi, kun
kuskilla ei ollut sopivaa vaihtorahaa tarjoamallemme setelille.
Caltrain-junassa tarkistetaan lippuja säännöllisesti, ja liputta matkustavat
passitetaan ulos ostamaan lippu (jos haluavat jatkaa matkaa). En ole kertaakaan
nähnyt että konduktöörit olisivat sakottaneet liputta matkustavia.
Toimintatavasta
voi olla montaa mieltä. Mutta jonkinmoinen kontrasti on havaittavissa kun
uutisista saa lukea, että Suomessa alaikäisiä on heitetty junasta ulos koska
kännykkälipun näyttö ei onnistu puhelimen akun ollessa tyhjä.
Tämänkaltaiseen maalaisjärkisyyteen
ja ystävällisyyteen törmää täällä usein. Ihmiset ovat avuliaita ja monessa
tilanteessa säännöistä voidaan poiketa jos ne eivät aiheuta kenellekään isoa
harmia. Toisaalta täältä löytyy kyllä omia byrokratian kukkasia, joista
klassisimmat erimerkit ovat ajokortteja myöntävä viranomainen DMV ja
Sosiaaliturvatoimisto. Näiden kanssa asioidessa kannattaa varata aikaa useampi
tunti. Yhden asian hoitamiseen liittyy vähintään kahdella, joskus jopa viidellä
luukulla jonottelu. Lisäksi saman asian toimittamisen vaadittavat dokumentit
ovat kokemukseni mukaan virkailijasta (ja hänen mielialastaan) riippuvaisia.
Usein palvelun
laatu riippuu omasta valmistautuneisuudesta. Jos on selvittänyt hyvin vaaditut
dokumentit ja on prosessien kanssa kartalla, myös asiakaspalvelu on
ystävällistä. Toisaalta jos menee toimistoon Hoomoilasena, saa usein hieman
nihkeämmän kohtelun.
Yliopistomaailma
on myöskin monelta osin varsin byrokraattinen. Olen saanut täyttää erilaisia
nettilomakkeita kyllästymiseen saakka. Kurssiosallistumisia ja lupia seurataan
sähköisesti. Älypuhelimeni ja kannettava tietokoneeni piti rekisteröidä ja
niiden tietoturvavaatimukset piti
päivittää yliopiston vaatimukset täyttäviksi ennen kuin voin käyttää niitä
yliopiston verkossa, tai edes lukea niillä yliopiston sähköpostia.
Aloittaessani
Stanfordissa minun tuli suorittaa useampi laboratoriotyöturvallisuuteen ja
tietoturvaan liittyvä online-kurssi tentteineen. Osa kursseista täytyy uusia
vuosittain. Mikäli tentin jättää tekemättä, siitä tulee viikoittain
sähköpostimuistutus koventuvine ukaaseineen kunnes asia on hoidettu. Jos ukaaseista huolimatta mitään ei tapahdu, yliopiston
hallinnoimien apurahojen käyttö estetään kunnes tentit on tehty.
Apurahojakaan ei yleensä
voi hakea hetken päähänpistosta. Suurin osa apurahahakemuksista kulkee
yliopiston hallinnon, RMG:n (Research Management Group) kautta. Varsinaisen
apurahahakemuksen lisäksi täytetään RMG:n online-hakemus tarkkoine
budjetteineen yliopiston omaan nettisovellukseen viimeistään viisi päivää ennen
apurahahaun umpeutumista. RMG:n työntekijät tarkistavat että hakemuksen
muotoseikat ovat kohdillaan, ja lähettävät hakemuksen rahoittajalle. Mikäli
rahaa onnistuu saamaan, RMG hallinnoi sen kulutusta, ja varmistaa että käyttö
vastaa budjetoitua. Rahan epäilyttävästä käytöstä joutuu RMG:n hampaisiin.
Epäilyttävää käytöstä on mm. se, että apurahan käyttää kokonaisuudessaan
apurahakauden ensimmäisen tai viimeisen neljänneksen aikana.
Täällä on myös
tarkkaan säädelty kuka saa hakea rahoitusta yliopiston nimissä. Itse hain
paikallista apurahaa tutkimusmateriaaleja varten, ja minun piti hankkia
tiedekunnalta ”PI Waiver” joka antoi
minulle postdoccina (jolla siis ei ole PI eli Principal Investigator
-oikeuksia) poikkeusluvan tehdä hakemus. Pelkästään tämä prosessi vei kolme
viikkoa, eli apurahahakuihin tulee valmistautua huolella useiden kuukausien
ajan.
Apurahoja
myöntävät säätiöt seuraavat tutkimuksen edistymistä tarkasti. Viisi kuukautta
sen jälkeen kun edellä mainittu apurahakauteni alkoi, sain säätiöltä
täytettäväksi kaavakkeen, jossa selvitin tutkimukseni edistymistä ja apurahojen
käyttöä. Pari viikkoa kaavakkeen palautuksen jälkeen säätiön edustaja lähetti
minulle kannustavan sähköpostin, jossa kävi läpi tuloksiani ja toivotti
menestystä jatkoon. Oli ilahduttavaa saada konkreettinen osoitus siitä että
joku oikeasti oli lukenut raporttini.
Stanfordin
eettisen toimikunnan (täällä IRB eli Institutional Review Board)
hakemusprosessi sujuu mutkattomasti ja nopeasti. IRB hakemukset tehdään
Stanfordissa sähköisesti. Hakemusten käsittely tapahtuu varsin nopeasti,
muutamassa viikossa. Asiaa käsittelevä henkilö pyytää hakijalta tarvittaessa
hakemukseen liittyviä täydennys- ja korjaustietoja jo ennen toimikunnan
kokousta, eli yleensä toimikunta saa käsiteltäväksi hyvin valmistellun ja jo
esitarkastetun hakemuksen, ja näin ollen useimmat hakemukset menevät nopeasti
läpi sellaisenaan. IRB prosessi on Stanfordissa virtaviivainen ja läpinäkyvä,
eikä sitä varten tarvitse tulostaa paperin paperia.
Etenkin alussa byrokratian määrä turhautti ja näännytti. On kuitenkin ymmärrettävää, että Stanfordin kokoisessa laitoksessa asioiden hoitaminen keskitetysti ja usein myös automatisoidusti on tehokkaampaa ja takaa toimintojen yhtenäiset vaatimukset ja huolellisen dokumentoinnin. Työturvallisuus on toki sekin erittäin tärkeä asia, ja etenkin potilastietoja käsitellessä myös tietoturvallisuus.
Etenkin alussa byrokratian määrä turhautti ja näännytti. On kuitenkin ymmärrettävää, että Stanfordin kokoisessa laitoksessa asioiden hoitaminen keskitetysti ja usein myös automatisoidusti on tehokkaampaa ja takaa toimintojen yhtenäiset vaatimukset ja huolellisen dokumentoinnin. Työturvallisuus on toki sekin erittäin tärkeä asia, ja etenkin potilastietoja käsitellessä myös tietoturvallisuus.