Nobel-luennoitsijoita, pipetointia ja äänijoogaa

Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta. Sama pätee Stanfordin yliopistoon, joka listataan vuosi toisensa jälkeen maailman parhaiden yliopistojen joukkoon.

Stanfordin kampus on pinta-alaltaan yksi USA:n suurimmista. Yliopistolla on oma bussiverkosto, jolla pääsee kampuksen ääripäiden lisäksi Palo Alton juna-asemalle ja läheiseen ostoskeskukseen. Suuri osa opiskelijoista liikkuu kampuksella tosin pyörillään. Turvallisuudesta pitää huolta yliopiston oma poliisi, Stanford Police. Ei liene tarpeen mainita että Stanford on yksi maailman rikkaimmista yliopistoista.

Minkälaista on työskennellä suuressa huippuyliopistossa?

Pipetointi tai koodaus ei työnä juuri eroa oli sitten Suomessa tai Stanfordissa. Tutkijan perustyö on siis hyvin samanlaista molemmissa maissa. Vaikka toimitaan vakavaraisessa yliopistossa, kunkin tutkimusryhmän on jatkuvasti pystyttävä perustelemaan tutkimuksensa tarpeellisuus ja haettava omat apurahansa. Kilpailu rahoituksesta on kovaa, Stanfordissa vähemmän kokeneet tutkijat ovat nobelistien kanssa samalla lähtöviivalla. Tuloksia on saatava aikaan ja niitä on julkaistava.

Tutkimusta tehdään täällä suurella intohimolla työntunteja laskematta. Merkittävät tulokset pyritään julkaisemaan nopealla aikataululla, ja artikkeleita työstetään joukolla vaikka viikonloppuisin. Ryhmämme sisäinen kommunikointi tapahtuu Slack-palvelun välityksellä, ja sinne tipahtelee tasaiseen tahtiin viestejä vuorokaudenajasta riippumatta. Merkittävä osa labramme jäsenistä on aktiivisia twiittaajia, sosiaalisesta mediasta haetaan näkyvyyttä sekä itselle että tutkimusryhmälle.

Stanfordissa kannustetaan tutkimusryhmien väliseen yhteistyöhön. Esimerkiksi naapurilaboratoriossa olevan magneettikuvauslaitteen lainaus onnistuu poikkeuksetta, kunhan asiasta sovitaan etukäteen ja lainaaminen ei häiritse laboratorion omaa toimintaa. Tutkijat suhtautuvat myös erittäin myönteisesti tietotaitonsa jakamiseen. Joskus apua pyytäessä naapurilabran kollega on tarjoutunut tekemään kokeen puolestani. Toki auttava osapuolikin tästä hyötyy saadessaan nimensä useampaan julkaisuun. Win-win!

Suuressa yliopistossa myös kurssitarjonta on  laaja-alaista. Esimerkiksi itseilmaisun kehittämiseen panostetaan paljon. Postdoceille on tarjolla useita erilaisia esiintymiskursseja improvisaatioteatterista oikeaa äänenkäyttötekniikkaa kehittävään Vocal Yoga -workshoppiin. Äidinkielenään muuta kuin englantia puhuvat voivat hioa kielitaitoaan Accent reduction -kurssilla.

Mikäli kokee epävarmuutta lähestyvän kongressiesitelmän sisällön tai esitysmateriaalin suhteen, puhetta voi harjoitella tiedementorien kanssa. Jos toisaalta oma esiintyminen ja maneerit kaipaavat kiillotusta, teatteritaiteen puolelta löytyy kouluttajia joilta saa apua. Nämä palvelut on sähköpostiyhteydenoton päässä ympäri vuoden, lyhyelläkin varoitusajalla ja veloituksetta.

Stanfordissa etenkin yhdysvaltalaisten esiintymistaidot ovat lähes poikkeuksetta huipputasoa. Esiintymistaitoihin panostetaan preschoolista lähtien, läpi peruskoulun, ja osaamista ylläpidetään ja kehitetään edelleen yliopistossa järjestettävien kurssien sekä säännöllisten esiintymisten avulla. Tutkimustuloksia esitetään oman laboratorion kokouksissa useamman kerran vuodessa, ja näiden esitysten laatimiseen käytetään paljon aikaa.

Yhdysvaltalaista yliopistokulttuuria kuvaakin mielestäni erinomaisesti se, että oli kyseessä esiintyminen, tapaaminen, kokous tai koulutus, kaikkeen on aina valmistauduttu huolellisesti. Vastapuolen aikaa kunnioitetaan, ja osallistujat tuntuvat tekevän kaikkensa jottei kukaan paikalle raahautuneista kokisi aikansa menevän hukkaan.

Tiedemaailman julkkisten esiintyminen Stanfordissa on arkipäivää. Berkeleyn yliopiston professori Jennifer Doudna, yksi CRISPR/CAS9 geenieditointiteknologian sankareista, oli hiljattain kertomassa täällä urastaan ja tutkimuksestaan. Tutkimusrahoitusseminaarissa saimme ohjeita apurahahakemuksen laatimiseen vuoden 2013 Nobel palkinnon saajalta Michael Levitt’ltä. Levitt toki kertoi kokemuksen syvällä rintaäänellä enemmänkin mitä ei kannata tehdä jos haluaa apurahoja. Hän oli rahoituksen puutteessa ajamassa laboratoriotaan alas, kunnes Tukholmasta saapuneen öisen puhelun käynnistämien tapahtumien seurauksena rahahanat taas aukesivat.

Ja käy täällä julkisuuden henkilöitä myös tiedemaailman ulkopuolelta. Presidentti Obama oli Stanfordissa viime vuonna Cybersecurity Summit -tapahtumassa, ja kesäkuussa hän tekee paluun osallistuakseen Stanfordissa järjestettävään Global Entrepreneurship -kokoukseen.

Stanfordin kaltaisessa huippuyliopistossa ongelmaksi saattaa muodostua se, että mahtava luento- ja opetustarjonta vie liikaa aikaa oman tutkimuksen edistämiseltä. Toisaalta täällä työskentelevät tutkijakollegani ovat pääsääntöisesti huomattavan kunnianhimoisia, ja tulokset vakuuttavia. Uskonkin heidän nyppivän rusinat pullasta mitä tulee houkuttelevaan koulutustarjontaan. Onneksi myös oma tutkimustyöni näyttää tuottavan tulosta niin, että kotiintuomisina on hienojen kokemusten lisäksi oma tutkimusprojekti, ja toivottavasti tulevaisuudessa ura itsenäisenä tutkijana.

Ja rehellisyyden nimissä, ei Jennifer Doudnan kaltaisten supertähtien esiintyminen ei ole aivan arkipäivää Stanfordissakaan, sillä kyseinen esiintyminen oli kuulemma sovittu 2 vuotta sitten. 

Stanford tarjoaa bussikyydit...

ja fillarinkorjausvälineet.

Tutkijaäiti Stanfordissa

Reilu vuosi sitten pakkasimme matkalaukkumme ja muutimme mieheni sekä kolmen lapsemme kanssa työni perässä USA:han. Aloitin alkuvuodesta 2015 kahden vuoden postdoc-tutkimusrupeaman Piilaakson ytimessä, Stanfordin yliopistossa.

Kutsun Stanfordin tutkimusprojektiani lempeästi neljänneksi lapsekseni. Kipinän tutkimusprojektiini sain kaksosia odottaessani, jolloin valtavaa vauhtia kasvava mahani esti suhteellisen aikaisilta raskausviikoilta kliinisen työn lääkärinä. Aivoni raksuttivat kuitenkin entiseen tapaansa, ja identtisten kaksosten odottaminen vei väistämättä ajatukset genetiikan ihmeelliseen maailmaan. Idea synnynnäisten sydänvikojen genetiikan tutkimisesta sai alkunsa.

Kaksosten ollessa viiden kuukauden ikäisiä sain tutkimusideani paperille, tai paremminkin koneelle, ja otin yhteyttä  Stanfordiin postdoc-tutkijapaikan toivossa. Siitä lähtikin kertaheitolla iso pyörä pyörimään ja puolentoista vuoden kuluttua löysin itseni ja perheeni Piilaaksosta Kaliforniasta. Ensimmäinen vuosi Stanfordissa meni kuin siivillä, ja nyt olen päässyt sen verran perille paikallisista kuvioista että jaan kokemuksiani blogin muodossa.

Blogin kirjoittaminen on käynyt mielessä kerran jos toisenkin, täällä ei ainakaan aiheista ole  pulaa. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen useastakin syystä.

Ensinnäkin minulta kysytään usein miten täällä sujuu, ja tunnen huonoa omatuntoa siitä että vastaukseni ovat olleet usein lyhyitä ja hätäisiä. Blogin kirjoittaminen tarjoaa toivottavasti kattavampia vastauksia.

Toivon myös että kokemukseni Stanfordista kantautuvat Suomessa akateemisen tutkimuksen parissa työskentelevien korviin, on avartavaa saada tietää miten asioita tehdään toisaalla.

Viimeisen motivaatiopotkun sain Kauppalehdessä julkaistusta artikkelista, jossa pohdittiin syitä suomalaisten naisten vähäiselle mielenkiinnolle lähteä ulkomaille työn perässä. Uskon että artikkelista syntynyttä mielenkiintoista keskustelua on syytä jatkaa, ja haluan kantaa korteni kekoon omia kokemuksiani jakamalla.

Näistä ja muista aiheista lisää lähiaikoina.