Reilu vuosi sitten
pakkasimme matkalaukkumme ja muutimme mieheni sekä kolmen lapsemme kanssa työni
perässä USA:han. Aloitin alkuvuodesta 2015 kahden vuoden
postdoc-tutkimusrupeaman Piilaakson ytimessä, Stanfordin yliopistossa.
Kutsun Stanfordin
tutkimusprojektiani lempeästi neljänneksi lapsekseni. Kipinän tutkimusprojektiini
sain kaksosia odottaessani, jolloin valtavaa vauhtia kasvava mahani esti
suhteellisen aikaisilta raskausviikoilta kliinisen työn lääkärinä. Aivoni
raksuttivat kuitenkin entiseen tapaansa, ja identtisten kaksosten odottaminen
vei väistämättä ajatukset genetiikan ihmeelliseen maailmaan. Idea synnynnäisten
sydänvikojen genetiikan tutkimisesta sai alkunsa.
Kaksosten ollessa
viiden kuukauden ikäisiä sain tutkimusideani paperille, tai paremminkin
koneelle, ja otin yhteyttä Stanfordiin
postdoc-tutkijapaikan toivossa. Siitä lähtikin kertaheitolla iso pyörä
pyörimään ja puolentoista vuoden kuluttua löysin itseni ja perheeni Piilaaksosta
Kaliforniasta. Ensimmäinen vuosi Stanfordissa meni kuin siivillä, ja nyt olen
päässyt sen verran perille paikallisista kuvioista että jaan kokemuksiani
blogin muodossa.
Blogin
kirjoittaminen on käynyt mielessä kerran jos toisenkin, täällä ei ainakaan
aiheista ole pulaa. Päätin ryhtyä
tuumasta toimeen useastakin syystä.
Ensinnäkin
minulta kysytään usein miten täällä sujuu, ja tunnen huonoa omatuntoa siitä
että vastaukseni ovat olleet usein lyhyitä ja hätäisiä. Blogin kirjoittaminen
tarjoaa toivottavasti kattavampia vastauksia.
Toivon myös että
kokemukseni Stanfordista kantautuvat Suomessa akateemisen tutkimuksen parissa työskentelevien
korviin, on avartavaa saada tietää miten asioita tehdään toisaalla.
Viimeisen
motivaatiopotkun sain Kauppalehdessä julkaistusta artikkelista, jossa
pohdittiin syitä suomalaisten naisten vähäiselle mielenkiinnolle lähteä ulkomaille työn
perässä. Uskon että artikkelista syntynyttä mielenkiintoista keskustelua on
syytä jatkaa, ja haluan kantaa korteni kekoon omia kokemuksiani jakamalla.
No comments:
Post a Comment